17.11.1986

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Asianajaja X, joka oli määrätty pesänjakajana toimittamaan ositus avioeroon 11.9.1978 tuomittujen A:n ja B:n välillä, oli 12.10.1983 toimittanut omaisuuden osituksen. Pesänjakaja oli todennut, että B:n hakemuksesta tämän omistamasta Mäntän kaupungin Keuruun kylässä sijaitsevasta Kuivaniemen tilasta RN:o 4:610 pinta-alaltaan noin 11,11 hehtaarin suuruinen pääosa oli Hämeen lääninhallituksen 23.5.1973 antamalla päätöksellä muodostettu luonnonsuojelualueeksi ja että luonnonsuojelualueen perustaminen oli huomattavasti alentanut tilan käypää arvoa. Ottaen kuitenkin huomioon luonnonsuojelulain 9 §:n säännöksen siitä, että suojelumääräys maanomistajan hakemuksesta voitiin antaa vain, jos luonnonsuojelualueen muodostamisen katsottiin edistävän huomattavaa yleistä etua, ja lisäksi sen, että suojelumääräys oli pysyvä, pesänjakaja oli katsonut jääneen näyttämättä, että B olisi menettelyllään käyttänyt väärin oikeuttaan vallita avio-oikeuden alaista omaisuuttaan. Sen vuoksi pesänjakaja oli hylännyt A:n avioliittolain 94 §:n nojalla tekemän vaatimuksen tilan arvostamisesta osituksessa siten, ettei luonnonsuojelualueen muodostamisesta johtuvaa tilan arvon alennusta otettaisi huomioon. Pesänjakaja oli katsonut tilan arvoksi 219.250 markkaa.

A oli B:lle tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla kihlakunnanoikeudessa vaatinut, paitsi muuta, että sanotun tilan, lukuunottamatta huvilapalstalla olevaa rakennusta, arvoksi vahvistettaisiin 565.000 markkaa ja että ositusta muun muassa tämän vuoksi oikaistaisiin.

Ruoveden kihlakunnanoikeus totesi päätöksessään 4.9.1984, että pääosa Kuivaniemen tilasta oli sanotulla lääninhallituksen päätöksellä määrätty luonnonsuojelualueeksi lääninhallitukseen 27.12.1972 saapuneesta B:n hakemuksesta, jonka hän oli A:n vastustuksesta huolimatta tehnyt muutettuaan 28.11.1972 asianosaisten keskinäisten välien rikkoutumisen vuoksi pois heidän yhteisestä asunnostaan. Kihlakunnanoikeus katsoi, että B oli sanotun hakemuksen tehdessään tiennyt tai hänen oli ainakin pitänyt tietää, että asianosaisten välillä tultaisiin todennäköisesti toimittamaan omaisuuden ositus ja että luonnonsuojelualueen muodostaminen tulisi suuressa määrin alentamaan tilan taloudellista arvoa, kuten oli tapahtunutkin, ja siten loukkaamaan A:n oikeutta. Myöskään se seikka, että luonnonsuojelualueen perustaminen oli edistänyt huomattavaa yleistä etua, ei poistanut B:ltä avioliittolain 37 §:ssä säädettyä velvollisuutta hoitaa kysymyksessä olevaa omaisuuttaan, johon A:lla oli ollut avio-oikeus, niin, ettei omaisuus aiheettomasti A:n vahingoksi vähenisi. Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyksi, että B oli, hakiessaan puheena olevan alueen muodostamista luonnonsuojelualueeksi ilman A:n suostumusta, käyttänyt väärin oikeuttaan vallita omaisuuttaan, johon A:lla oli ollut avio-oikeus, ja tällä sanotun alueen arvon suuruuden vuoksi oloihinsa soveltumattomalla menettelyllä aiheuttanut, että hänen avio-oikeuden alainen omaisuutensa oli A:n vahingoksi aiheettomasti suuressa määrin vähentynyt. Luonnonsuojelualue oli niin ollen osituksessa arvioitava siihen arvoon, joka alueella olisi, jollei sitä olisi määrätty luonnonsuojelualueeksi. Kun siten laskettuna tuon alueen puuston arvoksi oli katsottava 238.500 markkaa ja maapohjan arvoksi, ottaen huomioon, että alueeseen kuului muun ohessa ainakin 1,1 kilometriä huvila-asutukseen soveliasta Keurusselän rantaa, 300.000 markkaa, alue oli yhteensä 538.500 markan arvoinen.

Mainituilla perusteilla kihlakunnanoikeus oikaisi ositusta siten, että B:lle osituksessa jääneen Kuivaniemen tilan arvoksi, kun tilaan kuuluvan erillisen palstan ja sillä olevan huvilarakennuksen arvoksi oli katsottava 95.000 markkaa, vahvistettiin 633.500 markkaa.

Ottaen huomioon, että näin vahvistettu Kuivaniemen tilan arvo oli 414.250 markkaa suurempi kuin tilan osituskirjan mukainen arvo ja että sanottujen arvojen erotuksesta puolet eli 207.125 markkaa kuului avio-oikeuden nojalla A:lle, B:n oli suoritettava A:lle osituskirjassa maksettavaksi määrätty 35.300 markan tasinko mukaan luettuna tasinkona kaikkiaan 242.425 markkaa.

B velvoitettiin maksamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 7.000 markkaa.

Turun hovioikeus, jonka tutkittavaksi B oli saattanut jutun, katsoi tuomiossaan 13.12.1985, ettei jutussa ollut ilmennyt seikkoja, joiden perusteella pesänjakajan kysymyksessä olevaa ratkaisua olisi muutettava. Sen vuoksi hovioikeus hylkäsi A:n kanteen ja vapautti B:n velvollisuudesta korvata A:n oikeudenkäyntikulut kihlakunnanoikeudessa. A velvoitettiin suorittamaan B:lle korvaukseksi tällä vastauksen antamisesta hovioikeudessa olleista kuluista 700 markkaa.

A pyysi valituslupaa sekä vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian jättämistä kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan. Lupa myönnettiin 5.3.1986. B antoi häneltä pyydetyn vastauksen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Nybergh: Katson, ettei ole syytä hovioikeuden tuomion muuttamiseen. Asian laadun vuoksi B saa pitää vastauskulut vahinkonaan.

Oikeusneuvos Heinonen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Nybergh.